Kipeen ja kankeen reissuja

Olin joskus erään satakuntalaisen vanhusten palvelutaloyhdistyksen hallituksen puheenjohtaja ja pääsin tässä ominaisuudessa tutustumaan vanhusten huoltoon Pohjois-Italiassa, Milanossa ja sen ympäristössä. Yksi vanhainkoti jäi mieleeni erityisesti siitä, että rakennuksen ylin kerros oli varattu saattohoidossa oleville asukeille. Suuri osa katosta oli lasia. Näin kuolevat saavat tuntea olevansa lähempänä taivasta, sanoi yksi hoitaja. Kaunis ajatus. Lähimpänä taivasta, vaikkakaan en uskonnollisessa mielessä,  minä koen olevani meren äärellä, missä meri ja taivas yhdistyvät horisontissa, missä meri tuntuu rannattomalta ja taivas äärettömältä. Porin Kallossa tällainen kokemus on tarjolla; horisonttia eivät saaret peitä, mitä nyt joku laiva silloin tällöin kulkee maiseman poikki. Jos olen aavan meren äärellä, olen yleensä Meri-Porissa: Mäntyluodossa tai Reposaaressa. Vaikka en kovin paljon ole elämäni aikana matkustellut, sen verran olen kuitenkin, että aavoja ulapoita olen katsellut, paitsi

Monet viettivät joulun ja uudenvuoden tienoilla lomapäiviä, minä vietin lamapäiviä. Lamapäivä on sellainen, että sängystä ei jaksaisi aamulla (lue: aamupäivällä) nousta vaikka olisi yön saanut nukuttuakin. Tuntuu että lepo ei virkistä. Mihinkään ei jaksaisi ryhtyä. Tiskikoneen täyttäminen on saavutus. Imurointi vasta iso saavutus onkin. Samoin kaupassakäynti. Vielä pahempi juttu on että tavallisesti mieluisetkaan asiat eivät huvita; ei lukeminen, ei musiikin kuuntelu, ei valokuvien kanssa puuhailu, ei käsityöt, ei ulkoilu. Ainoa asia jonka avulla saan itseni liikkeelle, on ajatus metsään tai veden äärelle lähtemisestä kameran kanssa. Jos ei nyt ihan hengen pelastaja niin ainakin päivän pelastaja se  on usein. Jos olisin vähän erilaisella mielenlaadulla varustettu, voisin ajatella olevani masentunut. Minusta masennus on sairaus, pahimmillaan hengenvaarallinen sairaus, ja sitäpaitsi usein väärinkäytetty sana. Minä en tunne olevani depressiivisesti sairas, välillä vain totaalisen väsähtän