Kipeen ja kankeen reissuja

 Joskus päätin että en anna inhottavien hirvikärpästen estää metsässä liikkumistani loppukesällä ja syksyllä, kun muuten on paras aika siihen. Mehiläishoitajan hattuun tai muihin suojavaatteisiinkaan en ole turvautunut, aseeni ovat tiheä kampa jolla vetelen pitkin päänahkaa kun kutina käy sietämättömäksi sekä mielen kouliminen siihen ajatukseen että niitä nyt vaan on mutta eivät ole muuta kuin kiusallisia.  Joskus kuitenkin olen osunut niin sankkaan kärpäsparveen (siitä tietää että hirvieläin on juuri hetkeä aikaisemmin ollut paikalla), että on ollut pakko siirtyä nopeaan tahtiin eteenpäin ja joskus pois koko metsästä. Pari päivää sitten Kairilan Vähäjärvenkeitaalla kävi näin. Olin etsimässä Luonnonperintösäätiön Keidas-nimistä suojelualuetta jonka reunassa kulkevalla metsätiellä jouduin näiden monsterien raivokkaan hyökkäyksen kohteeksi. Paitsi että kärpäsiä oli sadoittain vaatteissani, niitä syöksyi korviini. suuhuni ja sieraimiini, päänahasta puhumattakaan. Ja koska en pysty juoksem

Kokemäen Lintukankaan metsässä kulkiessani huomasin hyräileväni vanhaa lastenlaulua:   Korpikuusen kannon alla on Mörri Möykyn kolo.  Siellä on koti ja siellä on peti ja peikolla pehmoinen olo. Lintukangas: pieni pala korpea Ronkankankaan harjun päällä kulkevan maantien  ja alhaalla olevien viejelysmaiden välissä.Viiden hehtaarin verran ikimetsää jossa Luonnonperintösäätiön selosteen mukaan viihtyvät niin linnut kuin liito-oravatkin. En nähnyt lintuja enkä liito-oravia, enkä paljon muitakaan eläviä. Mutta eipä kuulunut paljon liikenteen ääniäkään, jyhkeä kuusimetsä imi hälyn oksistoonsa.   Liito-oravan pipanoita yritin puiden juurilta katsella mutta en löytänyt kuin (ilmeisesti tavallisen) oravan ruokapöydän. Sieniä oli monenlaisia ja ilahduin runsaasta herkkutattien määrästä. Kaikkia näitä ihanuuksia en millään malttanut metsään jättää. Sienikoria- ja veistä vain ei tullut mukaan joten siirsin repusta tavarat takin ja repun taskuihin ja rapsuttelin poimimistani tateista enimmät mullat

  Sanotaan että jokaisella ihmisellä on oma sielunmaisemansa, paikka jossa hänen mielensä lepää ja jonne hän tuntee kuuluvansa. Minulle se paikka on meren ranta, mieluiten sellainen jossa tuuli pääsee vapaasti puhaltamaan ja aallot lyömään voimalla rantaan. Niinpä usein hakeudun Yyterin rannoille, Kalloon, Kräsoorannokkaan (Herrainpäivien luontopolulle) tai Reposaaren takarannalle. Myös mökillä Luvian saaristossa olen meren ympäröimänä vaikka näkymät eivät niin aavat olekaan. Mutta kun tunnen suolaisen tuulen ja kuulen aaltojen äänen, tai toisaalta näen peilityynen veden ja hiljaisuus on melkein käsin kosketeltavaa, silloin pää tyhjenee murheista ja turhista rasituksista. Muutama päivä sitten tein taas kerran retken Kräsoorannokkaan, Herrainpäivien luontopolulle. Tähän maisemaan en kyllästy koskaan.

 Tarinan mukaan 1200-luvulla ristiretken Hämeeseen tehneen Birger Jaarlin sisar Synnöve kuoli Hämeen linnan tyrmään ja jäi sen käytäville kummittelemaan. Siellä hän edelleen kulkee valkoisissa vaatteissaan ja harva hänet näkee. Nyt linnan huoneissa asustavat kyborgit eikä niitä voi olla näkemättä jos kiviseinien sisälle astuu. Enempää ei esillä olevan näyttelyn henki voisi keskiajan tunnelmasta poiketa. Hämmentävää - mutta mielenkiintoista. Kaunistakin kun tarpeeksi kauan sulattelee. Belgialaisen Nick Ervinckin näyttely GNI-RI may 2021 Hämeen linnassa 28.11.2021 asti. Jouduin valitettavasti poistamaan jutustani taideteosten kuvat koska niiden julkaisun laillisuus netissä on minulle epäselvää. Ilmeisesti tällaisia taideteoksien kuvia joissa itse teos on pääasia, ei pidä julkaista ilman taiteilijan lupaa. Luvan itse kuvaamiseen pyysin ja sain. Mutta kuvaaminen ja julkaisu ovat eri asioita. Näyttelyyn kannattaa mennä tutustumaan jos on mahdollisuus.

  Jo kesän korvalla aloin suunnitella kahta kesäretkeä: toista Hämeenlinnaan + Hattulaan ja toista Seilin saarelle. Sitten tulivat helteet. Ja jatkuivat. Ja jatkuivat. Ja aina vaan jatkuivat. Heinäkuussa päätin siirtää Hämeen retken elokuulle kun säät olisivat viilentyneet ja ruuhkat hellittäneet koulujen alkamisen myötä. Seilin retki jääköön syyskuulle. Hämeeseen meno oli ajoitettava tarkkaan sillä Hattulan kirkon opastuskierrokset loppuisivat kuun puolivälissä. Ja sitten: Koulujen alkamisviikko, sopivaa säätä luvassa, olo kropassa kohtuullinen, eikun tien päälle. Hämeenlinnaan ajoin Forssan kautta, reittiä joka vuosisatoja sitten oli osa Turusta Hämeenlinnaan vievää Hämeen härkätietä.  Hämeen linnaa kiertelin rauhassa omaan tahtiin, opastetulle kierrokselle en osallistunut koska en halunnut käyttää maskia enkä niin ollen mennä ihmisten joukkoon.  Linnantupa toimii nykyään tilausravintolana. Linnassa oli belgialaisen Nick Ervinckin näyttely, ne kuvat ansaitsevat ihan oman postauksen.