Uhrilähde ja orjapaasi

Kokemäellä, lähellä maatalousoppilaitosta (oikeammin Huittisten ammatti-ja yrittäjäopiston Kokemäen oppilaitos), on metsäpläntti, josta on vain kivenheiton matka Orjapaaden kallioille. Molempiin olin suunnitellut retkeä jo pitemmän aikaa, Orjapaadelle siellä olevan pronssikautisen kiviröykkiöhaudan ja metsään siellä olevan vanhan uhrilähteen takia.  Marraskuisena päivänä, sadekuurojen lomassa, lähdin katsomaan mistä näihin paikkoihin sopiva reitti löytyisi. Maastokartalla näytti siltä, että kaikki tiet päättyivät talojen pihoihin ja ainoa kulkureitti olisi maatalousoppilaitoksen piha-alueen poikki ja rakennusten välistä metsän reunaan ja sieltä polulle. Pysäköin autoni niin metsän reunaan kuin mahdollista, ettei se olisi kenenkään tiellä (ja ettei kukaan alkaisi ihmetellä että mikäs auto se täällä on parkissa?).

Aikaisemmassa blogikirjoituksessani Sääksmäen ympäriajo (14.3.2021)  oli netistä löytmiäni tietoja Orjapaadesta ja uhrilähteestä:

Orjapaadenkalliot on asuttu jo esihistoriallisella ajalla. Siitä on kallion reunalla muistona uhrilähde sekä kallion laella pronssikautisen hautaröykkiön pohjakivet. Tarinoiden mukaan sen uhrilähteen vedellä on parantavia voimia. Lähteeseen on uhrattu kolikoita sekä muita arvoesineitä. Aikoinaan kallion korkeimmalla kohdalla oli kauaksi näkyvä maamerkki, kivistä kasattu hautaröykkiö eli hiidenkiuas, Tänä päivänä röykkiöstä on jäljellä ainoastaan pohjarakenteet, halkaisijaltaan 19 metriä leveä matala kiveys. Orjapaaden kalliot on yksi Satakunnan kansantarinoiden hiisien kotipaikoista. Kokemäellä sitä kutsuttiin nimellä Tursas. Tarinan mukaan Tursas esteli aikoinaan paikkakunnan kivikirkon rakentamista kiviä heittelemällä.

Orjapaaden laelta on upea maisema Kokemäenjoen laaksoon. Lakialueen kalliotasanne on toiminut aiemmin helavalkeiden polttopaikkana ja tanssipaikkana. Litorinameren ranta oli Orjapaadenkallion alla olevan tien kohdalla (noin 37,5 m mpy.) noin 5200 vuotta sitten.

Orjanpaadenkallion itäpuoleisella juurella on vanha uhrilähde. Sen vedellä on sanottu olevan parantavia voimia ja lähteeseen on uhrattu kolikoita sekä muita arvoesineitä. Kasvillisuudeltaan Orjapaasi on maakunnallisesti arvokas kallioketo. Sen lajistoon kuuluvat muun muassa uhanalaiset kesämaksaruoho ja jalkasara. Orjapaasi on ollut mukana Museoviraston hoito-ohjelmassa vuodesta 1998 lähtien.

 Orjapaadenkallion nimen alkuperästä ei ole varmaa tietoa, mutta siitä on aikojen kuluessa liikkunut useita eri tarinoita.

Vanha kansanperinne liittää nimen muinaiseen orjakauppaan ja orjia kuljettaneisiin laivoihin, jotka olisivat lastanneet Orjapaadella meren pinnan aikoinaan ollessa korkeammalla. Tarinoihin liittyy uskomus, jonka mukaan paikalta löydetyt kallioon upotetut rautaiset renkaat olisivat laivojen kiinnittämistä varten. Orjapaaden rautarenkaat ovat kuitenkin isonjaon aikaisia maanmittareiden merkkejä. 

Arkeologi J. R. Aspelinille 1880-luvulla kerrotut tarinat väittivät Orjapaaden saaneen nimensä muinaisesta taistelusta, jossa kapinoineet orjat olisivat kallioilla tehneet vastarintaa. Jos tarinalla on yhtään todellisuuspohjaa, se saattaa liittyä rautakaudella Suomessakin käytössä olleeseen skandinaaviseen träl-järjestelmään, johon kuului orjien kaltaisen työvoiman käyttö.

Kyseessä voi olla myös muinaissuomalaisen korkealla olevaa paikkaa tarkoittaneen orsi-sanan johdannainen. Asiakirjoissa nimi Orjapaasi esiintyy ensimmäistä kertaa vasta 1700-luvun lopulla.

(selkamerenystavat.fi, wikipedia.org)

Peltojen saartama metsä, jossa uhrilähde sijaitsee, ei kylläkään ole Orjapaaden kallioiden kupeessa, kuten artikkelissa väitetään, vaan muutaman peltosaran yli pitää kävellä että pääsee ensin pellon viertä kulkevalle traktoritielle ja siitä polkua pitkin ylös kalliolle.

Netistä löysin myös tiedon, että tällä metsäsaarekkeella (ja voisi olettaa että niinmuodoin myös Orjapaatta kiertävissä metsiköisssä) asustelee liito-oravia. Se ei olisi mikään ihme, sillä metsän puut ovat vanhoja kookkaita kuusia ja haapoja. Kauniin, pehmeän sammalpohjan päällä oli marraskuussa haavan lehtien matto. Metsäsaareke oli kaunis, oikea rauhan tyyssija, vaikka pieni olikin. Joka puolella puiden lomasta näkyi peltoja. Uhrilähde oli kyllä merkitty maastokarttaan mutta silti en meinannut millään sitä bongata. Kun kartta näytti minun olevan juuri lähteen kohdalla, katselin ihmetellen ympärilleni kun mitään lähdettä en silmiini saanut. 

Vasta kun tarpeeksi pitkään seisoin isojen kivenlohkareiden keskellä asiaa pähkäilemässä, ymmärsin että jalkojeni juuressa oleva onkalo on SE LÄHDE! Vettä siinä ei ollut, onko ollut enää vuosiin, en tiedä. Roskia, oksia ja sammalta oli. Olisiko pohjalta löytynyt vettä jos olisi alknut kaapia roskia pois, se jäi arvoitukseksi, minulla ei ollut mitään kaapimiseen soveltuvaa työvälinettä mukanani. Sitten aloin ihmetellä miksei tällaista paikaa ole kunnostettu ja varustettu muoinaismuistomerkillä, sekä opastettua polkua (tai edes vinkkiä siitä miten sinne pääsee muuten kuin luvattomasti oppilaitoksen tontille tunkeutumalla).

Aikanaan lähteessä on ollut vettä runsaasti ja se on ennen kristinuskoa ollut jonkinlainen uhri- ja palvontapaikka. Mitään eläin- tai ihmisuhreja siihen ei ilmeisesti ole upotettu, vain kolikoita ja muita pikkuesineitä. 

 Kauniissa sateisessa metsässä tuli otettua paljon  kuvia, sadepisaraisista haavanlehdistä erityisesti.

Pellon reunasta nousi polku ylös Orjapaadelle.

Kalliolta oli avarat näkymät etelän suuntaan Kokemäenjokilaakson viljelysmaille. Pohjoisen puolen maisemat peitti metsä.

 

Kallion laella oli myllerretty, ryövätty ja tutkittu, hautaröykkiö.

Sadekuuroja tuli niskaan tämän tästä, mutta ei onneksi kaatosadetta.

 

Kotimatkalla täytyi pysähtyä kuvaamaan Raasankulman pelloilla ruokailevia joutsenia.