Yksinpuhelua suon laidassa

 Mökkikauden alkamisen takia on retkeily nyt jäänyt vähemmälle, mutta tiistaina jatkoin Luonnonperintösäätiön Satakunnan kohteiden bongausta. Useampi näistä luonnonsuojelumetsistä sijaitsee aika lähellä, Ulvilassa, Harjavallassa ja Kokemäellä, joten suunnitelmani käydä kaikissa yhdessätoista tämän vuoden aikana saattaa hyvinkin onnistua.

Maaliskuussa kävin Ulvilan Kullaalla Ahmauksenkorvessa mutta koska lunta oli silloin vielä paikoin aika paljon, jäi visiitti lyhyeksi.

Nyt päätin ottaa toisen pinnan Luonnonperintösäätiö-projektissani ja käydä nykyisen kotikuntani Harjavallan alueella sijaitsevalla Porolansuolla.

Ajomatka ei ollut pitkä mutta oikean reitin löytäminen taas kerran vähän haastavaa. Maastokartasta näki kyllä mille tielle olisi pitänyt kääntyä mutta kun tie näytti vievän suoraan maalaistalon pihaan, en ensin tohtinut sinne ajaa. Tien alussa oli kadun nimikyltti ja kun yksityistie- tai ajokieltomerkkiä ei näkynyt, pienen jahkailun ja mahdollisen toisen reitin etsinnän jälkeen ajoin kuin ajoinkin pihapiirin läpi suolle johtavalle tielle. Muutaman sadan metrin päässä ajokieltomerkki sitten oli, joten jätin autoni sopivalle levikkeelle ja jatkoin jalkapatikassa. Pitkää matkaa ei tarvinnut kävellä kun jo tien varressa oli Luonnonperintösäätiön kyltti.

Metsän reunassa (kylläkin luonnonsuojelualueen puolella!) oli myös jonkun sortin eräkämppä ja sen vieressä laavu, lienevät metsämiesten käytössä. (Suojelualue on vain pieni osa Porolansuota, joten ympäröivällä metsä- ja suoalueella arvatenkin metsästetään.) Laavun takaa lähti polku suoalueiden välissä olevalle metsäsaarekkeelle, jossa vanhat isot haavat ja kuuset, vielä kasvavat ja jo lahonneet, sulkivat minut hämyiseen, rauhaisaan syliinsä. Edes läheisellä pellolla työtään tekevän traktorin ääni ei sinne kantautunut. Paljon ei lintujakaan vielä ollut äänessä, ainoastaan tali- ja sinitiainen kävivät kurkkaamassa outoa kulkijaa ja tirskahtivat muutaman kerran. Palokärjen kiljaisu kuului jostain kauempaa. Edes tuuli ei suhissut. Rauha oli rikkumaton.

Maahinenkin kävi kolostaan kurkkaamassa rauhan häiritsijää.

Metsäisellä alueella pystyi hyvin polkua kävelemään tavallisilla lenkkareilla mutta koska en ollut varustautunut paremmilla (lue: vedenkestävillä) jalkineilla, ei suon puolelle ollut asiaa. Suo-ojat olivat kyllä aika helposti ylitettävissä mutta heti ojan toisella puolella jalka painui sen verran syvälle sammaleeseen että samoilu jäi aika lyhyeen, ainakin tällä kertaa. Vähän siinä puhuttelin itseäni: Haloo! Suolle menossa ja panet lenkkarit jalkaan???? Et sitten ottanut saappaita edes autoon mukaan.

Suon halki tehdyn metsätien ojanpenkoista sai käsityksen siitä, miksi turve niin mielellään otetaan hyötykäyttöön. Turvekerroksen paksuus oli tässäkin varmaan vain osittain näkyvissä. Alimmat kerrokset ovat tuhansia vuosia vanhoja, ei siinä minun mielestäni oikein voi uusiutuvasta luonnonvarasta puhua. Mutta ymmärrän kyllä maanomistajien halun hyödyntää sitä. Onneksi sentään jossain suot säästyvät!

Erilaiset sarat pääsivät oikeuksiinsa kun muuta peittävää kasvillisuutta ei vielä ole.

Koska suolla tarpominen jäi väliin, oli voimia vielä sen verran jäljellä että päätin jatkaa matkaa Kokemäen puolelle ja käydä katsastamassa Säpilän riippusillan. Muistelin että siitä oli ollut jotain juttua sanomalehdessä muutama vuosi aiemmin. Ajoin sinne Kyttälän puolelta, koska aikomus oli käydä vielä parilla lintutornilla Puurijärven tuntumassa.

Pelloilla näkyi monin paikoin kurkia ja pelto-ojissa joutsenia.

Tämäkin villitys on tänne tiensä löytänyt. 

Yksi monista Kokemäen 'koivupelloista'.

Ahvenuksessa, paikassa missä Kauvatsanjoki laskee Puurijärveen, lähtee sillan pielestä polku lintutornille. Koska joen vesi on nyt korkealla, oli polku siirretty ihan aidatun laitumen kylkeen. Vesakkoa oli hakattu ja muutamaan kohtaan asennettu pitkokset, mutta vähän hankalaa minulle oli kapeilla lankuilla tasapainoilla (vika oli siis minussa ja huonossa taspainon hallinnassani - ei polun rakentajissa). Kuivin jaloin tornille kyllä pääsi. Joutsenia, hanhia, kurkia, lokkeja, keltasirkkuja, tiaisia - siinä ne jotka tunnistin. Paras lintujenbongauskausi on vielä edessä.

Polun varressa oli useammassakin paikassa raadeltujen joutsenten jäänteitä, ainakin pari on tänä keväänä (päätellen sulkien valkoisuudesta) päässyt hengestään. On tainnut kettu oppia kuinka joutsenia saalistetaan.

Tykkään kuvata rakennuksia ja pihapiirejä, sekä kauniita että niitä vähemmän kauniita. Röttelöromantiikkaa kuvaan mielelläni,  vanhoissa rapistuneissa rakennuksissa on usein jotain tavattoman viehättävää ja mielikuvistusta kiehtovaa.

Porolanmaa, Kokemäki. Kaunista maaseudun rakennuskulttuuria.

Orjapaasi, Kokemäki

Ahvenus, Kokemäki.

Tästä ei maalaisidylli parane.

Koska alkoi jo olla ilta ja aurinko paistoi matalalta, sai vastavaloon kuvaten mukavia efektejä aikaan. Minä en tykkää kuvata lintuja koska ne eivät pysy tarpeeksi kauaa aloillaan että saisin kunnon kuvia aikaan (eikä kameran ja objektiivin tehotkaan oikein riitä lintukuviin), joten piperrän mielelläni kaikenmoisten kukkien, korsien ym parissa.

Ahvenuksen lintutornin jälkeen tuntui ettei puhti enää riittänyt toisella lintutornilla käymiseen, joten käänsin auton nokan kohti Kauvatsaa ja sieltä Tulkkilan kautta Harjavaltaan.

Ilta-aurinko järjesti valoshown.