Yksien puljujen taktiikalla

Maastokarttaa (https://asiointi.maanmittauslaitos.fi/karttapaikka/ ) tutkiessani ja Kokemäen Lintukangas-nimistä Luonnonperintösäätiön metsää etsiessäni huomasin läheisen Ronkansuon laidassa pienen luontopolun, jossa ajattelin piipahtaa samalla kun käyn Lintukankaan metsässä. Suolla tuli piipahdettua mutta Lintukankaalla ei, ainakaan tällä kertaa. Näköjään onnistun arvioimaan jaksamiseni aina väärin. Ronkansuon luontopolku on vain noin kilometrin mittainen mutta monta päivää jatkunut selkäkipu asetti rajoituksia enkä suolta takaisin harjun päälle kiivettyäni jaksanut enää kuin rojahtaa auton penkille.

Harjun laelta polku lasketteli mutkitellen alemmas suota kohti ja jo siinä alas kävellessäni ajattelin että tämä sama täytyy sitten suolenkin jälkeen kiivetä ylös!

Alempana harjulla, etsiessäni suolle vievää polunpäätä, kävelin vähän harhaan ja tulin tällaiselle kivikummulle. Kauniita pyöreitä kivi iso mäki täynnä! Esihistorialliselta hautaröykkiöltä se ei kuitenkaan näyttänyt (enkä sellaisesta nähnyt merkkiä maastokartassakaan)  ja ihmettelinkin onko se luonnon vai ihmisen työtä. Ihmisen työtä olivat ainakin mäen laelle taiteillut kivitornit. Ymmärrän kyllä houkutuksen kun kauniita kiviä on valtava määrä ympärillä, mutta rakennetun tornin voisi mielestäni ennen poislähtöä palauttaa alkuasetelmiinsa. Tämä ilmiö lienee sukua puunrunkoihin kaiverretuilla nimikirjaimilla, seiniin piirretyille graffiteille ym : MINÄ KÄVIN TÄÄLLÄ!

Kivikummulta avautui kaunis näkymä suolle.

Suolle vievän polun alku- ja loppupää olivat aikalailla piilossa, näiden puoliksi kaatuneiden puiden luota oikealle  lähti lenkin toinen pää

Heti metsän puolelta suolle mennessäni kohtasin haasteen no 1 : keikkuvan, lahon pitkospuun poikki oli kaatunut / kaadettu (?) pari puunrankaa, jotka piti ylittää äärimmäisen varovasti jalkoja nostellen ja asetellen.

Tiettävästi polun ylläpito on lopetettu kymmenisen vuotta sitten ja jos jotain ei tehdä (Metsähallitus ohoi!) ei tästä kauaa enää kuljeta. Yhdessä kohdassa pitkospuu keikkui niin pahasti että minulla ei tasapaino pysynyt kohdallaan ja astuin toisella jalalla pitkoksen ohi. Kunnon puljuthan siinä tuli, jalka meni meni melkein nilkkaa myöden rahkasammaleeseen. Onneksi vesi oli lämmintä eikä paluumatka märällä lenkkarilla ollut hirveän epämiellyttävä. Autolle tullessani suurin märkyys kengästä ja sukasta oli jo litissyt pois. Yhdet puljut riittivät, loppumatkan taiteilin pitkospuut TOOOOSI varovasti enkä ryhtynyt kuvauspuuhiin jos lankku ei ollut tukevan tuntuinen.

Infotauluja oli reitin varrella useita ja ne olivat kyllä hyväkuntoisia.

Karpalo kukkii runsaana.

          

                                                            Suokukka.

                                         Niittyvillan siementupsut ovat aina kuvauksellisia. 

                                                     Hilla on jo lopettamassa kukintaansa. 

Minulle aivan uusi kasvituttavuus, leväkkö (iNaturalist auttoi tunnistamisessa). Tämä on kukinto, ei siemenkota.

Kuoveja oli äänessä useita, muita lintujen ääniä ei juuri kuulunut. Tämä yksilö hätäili pesänsä / poikasiensa puolesta mutta heti kun kävelin vähän etäämmälle, laskeutui alas ja lopetti hätääntyneen ääntelynsä.

Tämä pökäle on ilmeisesti ketun, pinnassa näkyy paljon karvoja ja jäänteitä hyönteisitä. (Wikipedian mukaan kettu syö myös hyönteisiä.)

Minulle jäi arvoitukseksi onko tämän kivipaaden nostanut pystyyn ihminen vai luonto.

 Myös paluu suolta metsän siimekseen sisälsi jännitysmomentin: kestääkö läpeensä laho pitkos minun painoni vai eikö kestä. Kesti se! Taas tässä mietin onko nämä puunrangat aseteltu tähän tarkoituksella. Jos joku on sitä mieltä että pitkoksille ei pidä enää mennä, ne pitää purkaa kokonaan pois. Minä olisin kyllä uusimisen kannalla. Ja sitten ei kun kiipeämään jyrkkää harjua ylös. Hiki siinä tuli ja syke nousi, mutta nousu ei ollut liian raskas kun muutaman kerran pysähdyin vetämään henkeä.

Kotimatkalla kävin vielä katsomassa miltä Ylistarossa näyttää, tässä kauniita ja yksi vähemmän kaunis näkymä Ronkankulmalta Ylistaroon vievän tien varrelta.

Tässä kohtaa kello alkoi jo olla yhdeksän illalla ja tuuli yltymässä oikein kunnolla. Harvakselleen tipahdelleet raskaat sadepisarat muuttuivat oikeaksi sateeksi ja kameran linssiin tuli sadepisaroita, jotka kuvassa sitten näkyvät harmaina läntteinä.

                                               Koiranputki kukkii valtavina vaahtomerinä.

                 Metsäkurjenpolvi.

Nämä näkymät teiden varsilla vetävät minua kuin magneetti. En malta olla pysähtymättä. Onneksi näitä vanhoja rakennuksia vielä säilytetään.