Hirvi(ö)kärpästen hyökkäys

 Joskus päätin että en anna inhottavien hirvikärpästen estää metsässä liikkumistani loppukesällä ja syksyllä, kun muuten on paras aika siihen. Mehiläishoitajan hattuun tai muihin suojavaatteisiinkaan en ole turvautunut, aseeni ovat tiheä kampa jolla vetelen pitkin päänahkaa kun kutina käy sietämättömäksi sekä mielen kouliminen siihen ajatukseen että niitä nyt vaan on mutta eivät ole muuta kuin kiusallisia. 

Joskus kuitenkin olen osunut niin sankkaan kärpäsparveen (siitä tietää että hirvieläin on juuri hetkeä aikaisemmin ollut paikalla), että on ollut pakko siirtyä nopeaan tahtiin eteenpäin ja joskus pois koko metsästä.

Pari päivää sitten Kairilan Vähäjärvenkeitaalla kävi näin. Olin etsimässä Luonnonperintösäätiön Keidas-nimistä suojelualuetta jonka reunassa kulkevalla metsätiellä jouduin näiden monsterien raivokkaan hyökkäyksen kohteeksi. Paitsi että kärpäsiä oli sadoittain vaatteissani, niitä syöksyi korviini. suuhuni ja sieraimiini, päänahasta puhumattakaan. Ja koska en pysty juoksemaan, kesti tovin ennenkuin onnistuin karistamaan parven kannoiltani. Vaikka autolle tullessa ravistelin vaatteeni ja nypin itsestäni kaikki mahdolliset mönkijät, oli niitä silti autossa ja pyykkiin panemissani vaatteissa vielä  päivien päästäkin. Ja niitä jäi myös autoon. Kun kahden päivän kuluttua menin autolla kauppaan, piti kotona vielä nyppiä kaksi öttiäistä päästäni.

Tuntuu että näitä kärpäsiä on vuosi vuodelta enemmän, mutta niin on hirvieläimiäkin, ainakin kauriita. Nuoruuteni puolukkametsissä ei niitä ollut lainkaan.

Tien varressa soilisi puro, jota en olisi ilman ääntä edes huomannut, niin hyvin se kätkeytyi puiden oksistoon.

Karhunsammaleen 'siemenkotia' eli itiöpesäkkeitä.

Puolukat alkavat kypsyä.

Tämä Luonnonperintösäätiön kohteen bongaus jäi aikalailla vajaaksi. Suojelualueen kylttiä en löytänyt lainkaan ja itse alueelle en nänyt vievän yhtään kulkukelpoista polkua. Riistapolun tapaisia kylläkin, mutta niille en lähtenyt. Sitäpaitsi hirviökärpäset veivät haluni sukeltaa syvemmälle metsän siimekseen ja tyydyin kävelemään suojelualueen reunaa kulkevaa metsätietä pikin. Suon läheisyyden kyllä havaitsi kurkien huutelusta ja vähän harmitti kun en jaksanut metsää lähteä tutkimaan. Mutta onpahan tässäkin kohteessa tullut nyt käytyä. Enää neljä jäljellä.

Tällä kertaa oli sienikori ja -veitsi mukana ja herkkutattisaalis oli oikein mainio. Pari pikkuriikkistä kantarelliakin löysin mutta ne taitavat olla vasta tulollaan, ainakin näillä tienoilla.

                  Kärpässienet olivat kauniita kuvaussaaliita.

Kotimatkalla oli vielä pysättävä kuvaamaan kuutamoa (kahta iltaa vaille täysikuu) Pitkäjärven sillalla Harjavallassa. Kuvausta vähän haittasi ihan vieressä (pimeässä!!) kuuluva mahdoton pauke. Sorsastuskausi oli alkanut. Mutta miten linnut erottaa toisistaan pimeässä? Kaikkia vesilintujahan ei saa ampua. Ja kauheinta oli haavoittuneiden lintujen rääkynä kaislikossa. Kuutamon kauneus kyllä hiipui sen rinnalla.