Velhon vit...saus.

Virtsan pidätyksen vaikeudet ovat iäkkäämmillä naisihmisillä tavallisia, varsinkin suuren riemastuksen tai peljästyksen hetkellä saattaa pissan liraus tulla pöksyyn. Siitä on kokemusta itse kullakin, ja niin oli myös Lavian velholla joka kansan tarinan mukaan paikallisella vuorella pissasi housuunsa pirun vihaa pelästyttyään. Siellä se velhon pissa sitten liruu edelleenkin, ja ylängön soista, ojista ja lammikoista vedet kerättyään putoaa kalliorinnettä alas viereiseen Lavijärveen. Putouksen on kansa ristinyt tarinan mukaan Velhonvituksi. Siinä on vettä vain keväällä lumien sulaessa ja runsaiden sateiden aikaan ja talvella Velhonvittu on komea jääputous. Putous on reilun kilometrin päässä Lavian kirkolta Suodenniemelle päin, ihan tien vieressä. Kummallakin puolella tietä on levike autoille mutta vesiputouksen ihaileminen läheltä voi volla vaarallista, tie on kapea ja vilkkaasti liikennöity eivätkä autoilijat pahemmin vauhtiaan tunnu hiljentelevän.

Lavian kaunis puukirkko 1800-luvulta.

 

Lavijärvi, joka on Karhijärven kera ikuistettu euron kolikkoon.

Vaikka putouksessa ei nyt kovin paljon vettä ollutkaan, tuntui että kalliolla ja myös ylempänä rinteessä joka paikassa lirisi, solisi, pisaroi, tihkui ja ryöppysi vettä matkallaan alas rinnettä.

 Ylempänä vesi löytämäni tiedon mukaan kulkee purona, ja sen olisin halunnut nähdä. Niinpä lähdin kiipeämään ylös jyrkkää rinnettä, välillä neliraajavedolla kuin apina, enkä siinä ähellyksessä viitsinyt edes ajatella, miten pääsen alas. Sen ajan murhe.

Välillä polku eteni ihan mukavan tuntuisesti mutta sitten eteen tuli kivilouhikko, jota en enää jaksanut huonojen jalkojeni ja kipeän selkäni kanssa lähteä kiipeämään. Siitä olivat selväsi minua ketterämmät menneet yli, minun olisi pitänyt kiertää. Kun en louhikkoa kiertävää polkua löytänyt, annoin periksi ja niin jäi Velhonvuori valloittamatta.

Kartalta olin kotona katsonut, että Suodenniemen suuntaan Lavia-Mouhijätrvi -tietä ajettaessa aika pienen matkan päässä olivat Huuhkajavuori ja Pirulanvuori, joista olin -Velhonvitun putouksen lisäksi -  monien ihmisten Facebook- ja Instagram-päivityksistä lukenut ja nähnyt kuvia. Velhonvuori vaati kuitenkin veronsa ja autoon päästyäni olin aikalailla kuitti. Selkää särki armottomasti ja polvia vihloi. Näköalatornit saivat jäädä toiseen kertaan mutta retkisuunnitelmissa oli myös kierros Suodenniemen retkeilyreittiin kuuluvan luontopolun katsastaminen. Päätin siellä pienen kävelylenkin tehdä vaikka hammasta purren. Huutijärven ja Kaiturin - lähinnä metsälampia molemmat - kiertäminen olisi ollut noin kolmen kilometrin lenkki, mutta vaikka selkä ja jalat kävellessä kummasti vetrytyivätkin, kiersin vain lenkillä ensimmäisenä olevan Kaiturin. Lähtöpaikalle oli helppo löytää, opasteet asianmukaiset, kota ja puusee muutaman sadan metrin kävelymatkan päässä - kelpo retkikohde siis. Luontopolkuja riittää niin lyhyisiin kuin pidempiinkin patikkaretkiin. Lampi oli kaunis, metsä (lähellä kulkevan maantien melusaasteesta huolimatta) ihanan rauhaisa, vain muutamia ihmisiä tuli vastaan vaikka oli sunnuntai ja sää marraskuun sääksi hieno. Tänne taidan tulla uudestaan.

Lammella ilmeisesti ongitaan paljon, koska pieniä laitureita - uusia ja vanhoja jo lahonneita - oli lukuisia ympäri lampea. Uimista varten laiturit tuskin siellä olivat.

Olin ajatellut ajella Suodenniemeltä Mouhijärvelle asti mutta niin siinä aina tuppaa käymään että retkeä suunnitellessani ahnehdin liikaa enkä osaa arvioida jaksamistani. Iltapäivä oli jo pitkällä luontopolulta autoon könytessäni ja viimeisetkin reippauden rippeet jäivät lammen rannalle. Päätin ajaa Suodenniemeltä Putajan kautta Tampereen pikatielle ja kotiin suorinta tietä.

Matkan varrella oli kuitenkin taas pakko pysähtyä kauniiden maalaismaisemien ääreen.

Tien vieressä mäen päällä äkkäsin pienen valkoisen rakennuksen ja vanhoja hautakiviä, joten eikun auto ympäri ensimmäisessä sopivassa paikassa ja Suodenniemen vanhaa hautausmaata (kuten kotona netistä luin) tutkimaan ja kuvaamaan.

Hautausmaalla hautapaadet ovat 'selkä' kappeliin päin, koska  kristillisen perinteen mukaan vainajat on haudattu pää länsisuuntaan, sillä Kristuksen odotetaan saapuvan tuomiopäivänä idästä.

Muistomerkin mukaan tällä paikalla on ollut v 1685 rakennettu Suodenniemen ensimmäinen kirkko - vainajia mäelle on tiettävästi haudattu jo ennen sitä - mutta netistä lukemani tiedon mukaan rakennus on ollut pikemminkin saarnahuone ja kirkko on rakennettu vasta 1700-luvulla. Pilkunviilausta? Niin tai näin, hautausmaa paikalla on ollut vuosisatoja. Uuden kirkon valmistuttua hautausmaan käyttö lopetettiin 1860, mutta otettiin uudelleen käyttöön 1890-luvulla kun uusi hautausmaa alkoi täyttyä mm nälkävuosien myötä. Tänne on haudattu mm kansalaissodan jälkeen teloitettuja punaisia ja niinkin myöhään kuin 1970-luvulla tänne on siirretty vainajia joukkohaudoista.

Täällä, hautausmaan perukoilla, eteeni tuli jotain mitä en ole koskaan muualla nähnyt: vanhojen hautamuistomerkkien kaatopaikka. Kummallista, ja mielestäni varsin epäkunnioittavaa.

Hautausmaan perälltä alkoi lyhyt polku, jota pitkin pääsi viereisen Kirkkojärven rantaan. Iltapäivä alkoi jo hämärtää.

Kotimatkalla täytyi vielä pysähtyä Putajassa kuvaamaan kummitustalo ja kauniit iltapilvet.