Ankeinen kylässä

 Kun Känkkäränkkä-noita tulee lapsiperheeseen kyläilemään, ei mikään suju. Kylässä se saa käydä kunhan ei jää asumaan (sanotaan Mikko Alatalon laulussa). Ne päivät ovat meikäläisellä kaukana takanapäin, enkä usko että aika on kauheasti kullannut muistoja kun sanon että meillä tämä pieni paha noita kyläili aika harvoin.

Känkkäränkän sijaan minusta tuntui helmikuussa, että päivä toisensa perään minulla oli kyläilemässä Aina Inkeri Ankeinen. Ilmat oli surkeat, kaunis talvikeli muuttui räntä- ja vesisateeksi, loska lensi eikä aurinko näyttäytynyt moneen päivään. Selkäkipukin vielä vaivasi, muiden kolotusten ja kipujen ohella. Ei huvittanut, en jaksanut.  Imuri seisoi päivätolkulla keskellä lattiaa odottamassa että joku tarttuisi siihen. Ei tarttunut Ankeinen, enkä minä, Ankeisen kaveri.  Ankeinen senkun marisi, että pysy nyt vaan siinä sohvan nurkassa etkä ala mitään.

No en melkein alkanut. Paitsi että joskus revin itseni ylös sohvasta ja lähdin ajelemaan. Muuten vaan, ilman aikomuksia tai päämäärää.

Yhdellä tämmöisellä retkellä menin tuttuihin maisemiin Köyliöön. Kotoa lähtiessä oli harmaata ja ankeaa mutta matkan varrella alkoi iltapäivän aurinko kurkistella pilvien lomasta ja sain kauniita ilta-auringon kultaamia kuvia Köyliön Kirkkosaaren liepeiltä ja kotimatkalla poikkesin vielä Tuiskulan myllyllä.



































Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kummitusjahdissa Vuojoen kartanon kuusikujalla 24.11.2020

Uhrilähde ja orjapaasi

Rämpimistä Ahlaisten Saanteen nokassa 8.10.2020