Kevätpäivän murheelliset muistot
Satakunnassa on vielä paljon paikkakuntia, entisiä itsenäisiä kuntia, sittemmin kuntaliitosten myötä isompien kuntien kyliä, joissa en ole koskaan käynyt. Tällaisia ovat esimerkiksi Keikyä ja Kiikka, joissa oli aikomukseni käydä piipahtamassa. Nämä kaksi kuntaa liitettiin vuonna 1981 yhteen ja niistä tuli Äetsä, joka puolestaan liitettiin muutamaa vuotta myöhemmin kuntaan jonka nimeksi tuli Sastamala.
Huittisten suuntaan lähdin ajelemaan Kokemäen Kauvatsan kautta ja matkan varrella poikkesin Puurijärven Katselmakallion parkkipaikalle, jossa tiesin olevan hyyskin. Jälleen kerran, joskaan ei yllättäen, iski armoton pissahätä kesken matkan. Tätä tämä vanheneminen on: aina vessan paikkaa etsimässä.
Katselmakallion lintutornille en ollut suunnitellut meneväni, mutta kun polku niin soman näköisesti vei aurinkoiseen metsään päin, en malttanut olla menemättä. Vastavalossa puiden oksat kimaltelivat kauniisti vesi- ja jääpisaroista ja kuvia räpsien kuljin polkua pitkin loivaa rinnettä alaspäin aina järven rannan näköalatasanteelle asti.
Näköalatasanteelta oli hienot näkymät kevättalviselle järvelle ja lintutorni näkyi vähän kauempana. Se ei näyttänyt olevan kovin kaukana, joten lähdin rinnettä yhä jyrkemmin alaspäin vievää polkua kohti tornia. Alhaalla hanki kuitenkin syveni ja vaikka joku oli polkua jo ennen minua hangessa kulkenut, en jaksanutkaan perille asti. Vaikka olin näköalatasanteella hetken istunut lepuuttamassa edelleen kipeää selkääni, se ei alkuunkaan tykännyt rinteen kapuamisesta ja hangessa tarpomisesta ja jo retken tässä vaiheessa tajusin, että Keikyä ja Kiikka jäisivät tänään väliin. No, ainakin tiesin nyt yhden paikan, minne tulisin myöhemmin keväällä.
Kevätaurinko sulatti jo lunta kovalla vauhdilla.
Kauniina kevättalvisena päivänä oli vaikea kuvitella että maaliskuussa 79 vuotta sitten tätä samaa tietä pitkin ajoi varastamallaan polkupyörällä kohti Keikyää ja (silloista) Vammalaa mies, joka oli juuri kirveellä surmannut viisihenkisen perheen ja paikalle osuneen naapurin. Perheen vanhin poika oli sodassa ja jäi siten henkiin. Huittisten Karhiniemessä surmatöyt tehnyt Huittisten vankilasta pari päivää aiemmin karannut vanki Toivo Koljonen jäi kiinni ja sai viimeisenä siviilinä Suomessa kuolemantuomion. Tuomio pantiin täytäntöön lokakuussa 1943. Rytikään ei murhamiestä armahtanut. Teemu Keskisarja on kirjoittanut tapauksesta kirjan Kirves - Toivo Harald Koljosen rikos ja rangaistus. Keskisarjan mukaan Koljosen nimellä on vielä nykyäänkin Huittisten seudulla paha kaiku.
Vielä näinkin pitkän ajan kuluttua oli kauheaa ajatella sitä hirveää hätää ja pelkoa, mikä paikkakunnalla ja uhrien naapureiden ja suvun piirissä on täytynyt vallita pitkän aikaa tekojen jälkeen. Kirkkaassa kevätpäivän valossa asia tuntui lähes käsittämättömältä.
Varmoja kevään tulon merkkejä: 'räystäät tippuvat'.
Karhiniemen sillan kupeessa on uimaranta ja sinne pysähdyin taas vähän kävelemään ja kuvaamaan. Uimarannan vieressä oli uudemman rakennuksen lisäksi vanha tönö, jonka senissä nuorison luovuus oli saanut ilmaisuvoimaisia toteutuksia.
Paikka oli kyllä kaunis mutta ilmassa leijuivat maatalouden odöörit niin voimallisina, että ihmettelin miten joku voi kesähelteellä paikalla aikaansa viettää. Hajut taisivat tulla uimarannan tuntumassa olleesta isosta liete (taimikälie-) kaivosta. Merkilliseen paikkaan on uimaranta / lietekaivo perustettu.
Viimekesäisitä ruusun kiulukoista ja tönön katolta tippuneesta ja jäätyneestä vedestä sai mukavia kuvia, mutta ne otettuani lähdin kiireen vilkkaa nenääni pidellen ajamaan eteenpäin, Huittisten ja Helsingin pikatien kautta Kokemäelle.
Kokemäen keskustaan tullessani aurinko paistoi jo matalalta.
Kokemäeltä jatkoin Harjavallan suuntaan joen pohjoisen puolen tietä.
Aurinko sulatti jo asvaltilta lunta ja jäätä kovaa vauhtia.
Tien poskessa oli vanha hirsirakennus, jonka ikkunoista aurinko paistoi läpi ja valaisi hienosti rakennuksen sisältäpäin.
Näitä metallista rakennettuja ihmishahmoja askareissaan on Kokemäen ja Harjavallan välisen tien varrella useita.
Kommentit
Lähetä kommentti