Talven selkä taittunut

Perinnetiedon mukaan talven selkä taittuu Heikin päivänä, 19. helmikuuta. Ei se yhdellä rusahduksella taitu, mutta luonnossa ja säätilassa sen alkaa pikkuhiljaa helmikuun edetessä huomata. Valo lisääntyy huimaa vauhtia, tintit virittelevät titityitään iloisesti ja aurinko jaksaa jo sulattaa lunta katoilta.

Kauniina talvipäivänä helmikuun lopussa kun lähdin vähän taas retkeilemään, talven kääntymisen kevään puolelle huomasi selvästi, vaikka lunta oli vielä runsaasti ja pakkastakin lähemmäs kymmenen astetta. Aurinko paistoi kotoa lähtiessä kirkkaasti, oli satanut vähän uutta lunta, joten valokuvaustakin ajatellen sää oli mitä loistavin. Pientä kävelylenkkiäkin ajattelin, vaikka polvet ja selkä edelleen tuntuivat kipeytyvän kovin helposti.

 Joen vartta ajelin Kokemäelle, josta Ylistaron kautta kohti Huittista, ajatuksena käydä ensin Vanhallakoskella.

Loimijoki oli tietysti vielä umpijäässä mutta arvelin että voisin käydä kosken partaalla, missä olisi sulaa ja saisi kivoja kuvia. Ei päässyt eikä saanut. Parkkipaikalta oli joku minua ennen kävellyt polkua jonkun matkaa mutta sitten oli edessä umpihanki, joka sen kun syveni kosken rantaa kohti.

Parkkipaikan lähelle oli rakennettu hyyski, onneksi, ei tarvinnut hankeen pissata. Hyyskin rapun metalliritilälle oli lumi tehnyt kauniin sydänkuvioinnin. Grillauspaikka ei näin talvella tässä paikassa houkuttele käyttäjiä, kun ei ole latuja eikä muutakaan talviaktiviteettia.

Aurinko lämmitti jo sen verran että päivällä lumi suli paisteisissa kohdissa.

Vanhaltakoskelta palasin takaisin Huittisten keskustaa kohti ja koukkasin Loimijoen toiselle puolelle aikomuksena ajella Loimijokea myötäilevää tietä jonkun matkaa. 

Jonkun liikkeen pihassa Huittisissa volkkarit olivat asettuneet tarkkailemaan tiellä kulkijoita, toimettomina, vähän lunta harteillaan kuin olisivat olleet talvilomalla.

Päivän ehtiessä iltapäivään oli auringon eteen tullut ohut pilviverho. Valokuvaussäänä se on vielä parempi kuin kirkas auringonpaiste. Se tekee kuviin hienon utuisen tunnelman.

Lunta oli ojissa ja pelloilla vielä paljon.

Loimijoentie kulkee tiivisti jokea seuraten aina Loimaalle saakka. Alkunsa Loimijoki saa Tammelan Pyhäjärvestä mutta minä ajelin joen vartta vain muutaman kilometrin etelään päin ennenkuin käännyin takaisin. Vampulasta olisi tietysti päässyt seuraavaan kohteeseen, Köyliöön mutta valitsin toisen reitin ja lähdin ajelemaan Korvenkyläntietä kohti Köyliön Vuorenmaata.

Pajunkissoista näki jo että oltiin kevään korvalla.

Joen sulapaikassa bongasin kaksi laulujoutsenta, taisivat olla paikalla talvehtineita.

Loiman kylä on Risto Rytin synnyinpaikka mutta hänen synnyinkotinsa on purettu jo ennen sotia ja paikalla on muistomerkki. Sinne en kuitenkaan poikennut (muistolaatat ja muut muistomerkit eivät ole  minusta järin jännittäviä kuvauskohteita), mutta tien toiselta puolelta löysin yhta ja toista mukavaa kuvattavaa.

Huittisista Säkylään vievä tie on varsin vilkkaasti liikennöity ja talvella on joskus hankalaa löytää sopivaa paikkaa autolle jos huomaa tien varressa jotain kiinnostavaa. Kapealle tielle ei tien tukkeeksi voi pysähtyä ihan mihin tahansa. Vanhat talot ja pihapiirit teiden varsilla keventävät aina kaasujalkaa ja näiden rötisköjen kohdalla sai auton nätisti laitettua tien sivuun levikkeelle.

Windows - ei ihan hiljattain päivitetty.

Vähän kuin musteläiskätesti: mitä näet tässä? Minä näen lapaset. Tai satakuntalaisittain vanttuut.

Säkylään vievältä tieltä poikkesin Köyliön Vuorenmaan tielle, joka kulki komeiden mäntymetsin halki. Välillä oli oikein kunnon metsääkin, välillä taas oli harvennushakkuita tehty rankalla kädellä (tai koneella).

Kun tulin Köyliön Kankaanpäähän, oli iltapäivä jo pitkällä ja aurinko laskemassa.

Kuninkaanlähteen olin päättänyt tällä reissulla katsastaa mutta Kankaanpään raitilla edestakaisin suhailtuanikann en löytänyt kohtaa mistä lähteelle pääsisi ja niin jalkauduin Köyliönjärven uimarannan kohdalla. Kävely Huittisten Vanhallakoskella jäi vähiin, joten tutustuminen Kankaanpään kylään kävellen tuntui hyvältä ajatukselta.

Uimarannan kupeessa Kuninkaanlähteestä tuleva puro laskee järveen ja tässä kohtaa järveä jää on heikkoa ilmeisesti pitkälle talveen. Muistin alkutalvena lukeneeni lehdestä surullisen uutisen täällä jäihin hukkuneesta.

Laskeva aurinko järjesti hienon valoshown taivaanrantaan.

Kylän raitilla ihailin vanhoja rakennuksia ja tien vieressä olevaa lampea.

Tietä tai polkua Kuninkaanähteelle ei meinannut löytyä, tienviitat lähteelle ja myllylle sojottivat sinne sun tänne enkä ymmärtänyt miten sinne pääsee. Mutta kävelytietä eestaas kulkien huomasin että pienen punaisen rakennuksen kohdalla joku oli hypännyt lumivallin yli ja samassa huomasin myllynkin. Minä en hypännyt lumivallin yli, vaan lähinnä ryömin. Mutta myllylle ja siitä lähteen partaalle pääsin kuin pääsinkin.

Martin mylly on rakennettu 1800-luvulla ja on nykyään yksityisomistuksessa.

Köyliön Kuninkaanlähde on saanut nimensä kuningas Kustaa III:sta, joka vuonna 1775 vieraili paikalla. Lähteestä vesi johdetaan myllyyn ja myllyltä lähtevään puroon. Muutaman vuosikymmenen ajan lähteen vesi johdettiin kalanviljelyslaitokseen ja virtauksen muuttuessa lähde liettyi ja rehevöityi pahoin. Kun kalanviljely lopetettiin, lähteen pohja puhdistettiin ja lähde pelastui.

Lähteestä vesi johdetaan puukaukaloa pitkin myllyyn ja jäätyvä vesi koristelee pakkasella rakenteet hienon näköisiksi.

Kotimatkalla illan jo hämärtyessä pysähdyin Tuiskulassa ihailemaan tien vieressä valaistua, Anttoniksi ristittyä mäntyä.