Kivet, puut, vesi

 Valokuvaajalle, ainakin minulle, melkein mikä tahansa kelpaa kuvauskohteeksi. Säällä kuin säällä, paikassa kuin paikassa löytää jotain kuvattavaa jos niin haluaa. Sen kun ottaa kameran käteensä ja alkaa katsella ympärilleen.

Jotkut asiat tietysti kiehtovat enemmän, kuvaajan mielenkiinnosta ja kuvausmahdollisuuksista riippuen. Jotkut kuvaavat pääasiassa lintuja, jotkut kaupunkinäkymiä, jotkut ihmisisä, kuka mitäkin. Minulle luonto on ehdoton ykkönen, ja siinä pienet yksityiskohdat joita ei edes huomaa jos ei osaa katsoa.

 Koska minä en fyysisten rajoitteitteni takia pysty vaeltamaan tuntureilla tai patikoimaan erämaissa, eikä minulla ole lintujen ja eläinten kuvaukseen tarvittavaan välineistöön varaa, tyydyn lähellä oleviin, 'helppoihin' kohteisiin. Upeita luontokuvia minulle mahdottomista paikoista ja aiheista saan onneksni ihailla Instagramissa ja valokuvanäyttelyissä. Muutamia valokuvakirjojakin omistan.

Taivasta, piviä, auringonlaskuja ja -nousuja, kasveja, hyönteisiä (jotka ovat usein siitä kiitollisia kuvattavia että pysyvät tarpeeksi pitkään paikallaan) on kiva kuvata, mutta muutama kuvausaihe nousee minulla yli muiden:

Vanhat hylätyt taloröttelöt ja pihapiirit. 

Vesi, kaikissa elementeissään: sateena, kosken kuohuina, puron virtauksena, meren aaltoina, sumuna, lumena, jäänä.

Puut, sekä elävät että kuolleet. Varsinkin isot vanhat puut, valtavat hongat, hämyisen sammalmetsän ikikuuset, syksyiset vaahterat, maassa makaavat lahopuut.

Kivet. Isot ja pienet. Kalliot, valtavat siirtolohkareet, sammalten ja jäkälän peittämät kivet, rannan sora.

Eräänä huhtikuun lopun iltapäivänä ajatuksena oli käydä Euran Harolassa katsomassa pähkinäpensaiden kukintaa. Luontopolulle ei kuitenkaan päässyt, polun alkupäähän oli kasattu valtava määrä lunta, joka ei vielä ollut sen vertaa sulanut että kasan olisi päässyt kiertämään.

Parkkipaikan vieressä olevassa haassa kasvaa valtava vanha piilipuu (eli salava), jonka kuvasin (taas kerran).

Koska luontopolulle ei päässyt, käänsin nokan kohti Kauttuaa ja kävin Ruukinkoskea ihailemassa ja kuvaamassa. Matkan varrella pysähdyin ottamaan muutaman kuvan Tehtaankadun varrella olevista vanhoista rakennuksista. Ainakin kesäteatteri näkyi alueella olevan, ja Kauttuan tehtaitten museo. 

Kauttuan Ruukinpuiston ohi en pysty ajamaan ilman että pysähdyn ainakin hetkeksi kosken partaalle. Se on niin kaunis paikka että henkeä salpaa.

Koska kosken kuohuja ihaillessa ei oikein saa liikuntaa, päätin vielä käydä Hiittenkarissa ja kävellä venesatamasta niemen kärkeen. Siinä tulee ainakin pari-kolme kilometriä käveltyä. Se oli sen hetkiselle kunnolleni ihan tarpeeksi.

Pyhäjärven rannat olivat jo melkei joka paikassa sulana ja kristallinkirkkaassa vedessä pohjan kivet hohtivat kauniina, myös lietteen peittämät kivet. Minua vain askarrutti että miksi järven pohjoisen puolen pohjukassa kiviä peitti ruskea liete kun muualla lietettä ei ollut.

                       

Koska Hiittenkari on luonnonsuojelualuetta, ovat puut saaneet kasvaa rauhassa 'hoitohakkuilta' ja muilta 'metsänparannustöiltä'. Siellä on valtavia mäntyjä, eläviä ja kelottuneita, idän puoleisessa rantalehdossa vanhoja leppiä.

Vanhan männyn kilpikaarna on läheltä katsottuna uskomattoman hienoa.

Puita ovat ovat muotoilleet niin ötökät kuin luonnonvoimatkin, tässä myrskyn repäisemän puun pintaa ja jonkun toukan kuviointia kelopuussa.

Jäällä näkyi vielä pari pilkkijää vaikka rannat ja laajoja alueita muuallakin oli jo sulana. Lokitkin olivat tyytyväisiä pilkkikauden jatkumiseen ja tekivät seuraa kalamiehelle.

Kiviä, kiviä.

Matkalla kotiin pysähdyin vielä kuvaamaan muutamaa hienoa maatilarakennusta ja pihapiiriä pikatien varressa.