Odotellessa vesien vapautumista viimeisistä jäistä ja mökkikauden alkamista tein retken mielimaisemiini: meren äärelle. Lähdin Luvialle katsomaan mitä Krikutillille kuuluu nykyään. Hyvää kuuluu. Luvian Verkkokarin kesäkoti, lempinimeltään Krikutilli oli, kun viimeksi siellä 90-luvulla kävin, jo pahasti rapistunut ja 2000-luvun alkupuolella se huonon kunnon takia suljettiinkin. Mutta nyt se on talkoovoimin kunnostettu juhla- ja kokouspaikaksi. Kesäaikaan siellä on muutamana päivänä viikossa kahvila auki. Kiitos luvialaisille, jotka ovat tehneet suuren kulttuuriteon
Ote Länsi-Suomi -lehdestä elokuulta 2017:
Akseli ja Aleksandra ”Sandra” Hannuksen vuonna 1927 rakennuttama kesäkoti edustaa rakennustyyliltään 1920-luvun klassismia.
Upealla paikalla, meren rannalla sijaitseva talovanhus rakennettiin alun perin ”paremman väen” kesänviettopaikaksi, jonne tultiin koko kesäksi täysihoitoon. Siellä viettivät kesiään muiden muassa lääkärit, professorit ja liikemiehet.
Hannuksen pariskunnan kuoltua, 1960-luvulla, rakennus myytiin Luvian kunnalle, minkä jälkeen, vuosi vuodelta ajan hammas alkoi tehdä tuhojaan Krikutillin rakenteisiin.
Usean vuoden ajan tuuli puhalteli sisään talon rikkinäisistä ikkunoista, ja paikat repsottivat murheellisen näköisinä, kunnes vuonna 2010 yleisellä lehti-ilmoituksella kutsuttiin väkeä koolle keskustelemaan Krikutillin pelastusoperaatiosta.
Syntyi Luvian Verkkorantayhdistys ry, jonka puheenjohtajaksi asettui Akseli ja Sandra Hannuksen pojanpoika Kari Hannus, Porin entinen apulaiskaupunginjohtaja.
Krikutillin talkooprojekti aloitettiin vuonna 2011, ja ensimmäiset juhlat remontoidussa rakennuksessa voitiin pitää 2013.
Sen jälkeen suojeltavaksi määrätyn talon kunnostamista on vuosittain jatkettu vapaaehtoisvoimin museoviraston valvonnassa.
Paikalla on 1500-luvun lopulta 1800-luvulle asti toiminut Werkholmin varvi eli laivanrakennuspaikka, josta alla olevat kyltit kertovat. Ja kuvista ja kuvateksteistä ilmenee että Luvialla on entisinäkin aikoina seilannut Ihana-niminen alus. Nämä olivat minulle ihan uusia asioita. Aina sitä oppii kun kotoansa johonkin lähtee!
Werkholmin varvin ja laivanrakennustoiminnan muistomerkiksi on rantaan pantu kivelle ankkuri, seurakuntaneuvos Eino Koivun lahjoittama.
Verkkorannasta jatkoin matkaa Preiviikin suuntaan, kalasatamaan. Siellä olen ennenkin käynyt, hienossa paikaasa kelpaa käydä useamminkin.
Kalasatama on Preiviikin kylän väelle kesäaikaan yhteinen kokoontumispaikka: siellä vietetään kyläjuhlia ja kesäpäiviä ja -iltoja uiden, kalastellen, grillaillen ja nokipannukahvia keitellen. Kalastuosuuskuntalaisilla on siellä omat kalamajat ja venelaiturit, talkoilla huolehditaan ympäristöstä.
Kalamajoja on kaiken ikäisiä ja näköisiä, erilaisilla varustelutasoilla. Vanhimmat, kuten alla olevassa kuvassa, ovat ulkonäöstä päätellen tosi vanhoja.
Kiinnostavinta tällaiselle ei-preiviikiläiselle ovat esillä olevat vanhat kalastusvälineet. Niistä huokuu vanhan ammatin ankaruus entisinä aikoina. Eipä se ammattikalastus taida nykyäänkään ihan helpoimmasta päästä oleva työ olla.
Hienoa että näitä vanhoja välineitä pidetään (uskalletaan pitää, ilkivallan uhasta huolimatta) esillä meidän kaikkien paikalla käyvien iloksi.
Uudempiakin kalastusvälineitä löytyy.
Vanhoissa rakennuksissa on myös hienoja ykstyiskohtia, joista kamera iloitsi ihan erityisesti.
Vuojoella ei kylläkään puhuta kummituksista vaan haamuista, ja niitä riittää: on keittiössä touhuava emäntä, leikkiviä lapsia ja puiston jylhällä kuusikujalla käyskentelee tilan entinen pehtoori. En taida edes muistaa kaikkia joista olen lukenut ja kartanon esittelyissä kuullut. Tavarahissi kulkee itsekseen, vesihanat alkavat lirua itsekseen, valot syttyvät ja sammuvat itsekseen, kuuluu askelia, ovien kolinaa, itkua, lasten ääniä, 'ghostbustersien' laitteet rätisevät vimmatusti tietyissä paikoissa. Hui! Minä olin päivänvalossa puistossa käyskentelemässä mutta silti jylhä kuusikuja tuntui hyvin kummituksia kutsuvalta. Kuuset ovat kertoman mukaan yli kaksisataa vuotta vanhoja ja taimet on tuotu Venäjältä. Kuusikujalla lähes kaikki puut ovat tallella ja tunnelma todella kunnioitusta herättävä. Kirkkaassa (marraskuuksi harvinaisen kirkkaassa) päivänvalossakin puiston hämyinen tunnelma oli erikoinen. Polun päässä oli vanha, ruostunut huvimaja ja huvimajalta lähtevää polkua pitkin
Kokemäellä, lähellä maatalousoppilaitosta (oikeammin Huittisten ammatti-ja yrittäjäopiston Kokemäen oppilaitos), on metsäpläntti, josta on vain kivenheiton matka Orjapaaden kallioille. Molempiin olin suunnitellut retkeä jo pitemmän aikaa, Orjapaadelle siellä olevan pronssikautisen kiviröykkiöhaudan ja metsään siellä olevan vanhan uhrilähteen takia. Marraskuisena päivänä, sadekuurojen lomassa, lähdin katsomaan mistä näihin paikkoihin sopiva reitti löytyisi. Maastokartalla näytti siltä, että kaikki tiet päättyivät talojen pihoihin ja ainoa kulkureitti olisi maatalousoppilaitoksen piha-alueen poikki ja rakennusten välistä metsän reunaan ja sieltä polulle. Pysäköin autoni niin metsän reunaan kuin mahdollista, ettei se olisi kenenkään tiellä (ja ettei kukaan alkaisi ihmetellä että mikäs auto se täällä on parkissa?). Aikaisemmassa blogikirjoituksessani Sääksmäen ympäriajo (14.3.2021) oli netistä löytmiäni tietoja Orjapaadesta ja uhrilähteestä: Orjapaadenkalliot on asuttu jo esihistoriall
'Honkain keskellä mökkini seisoo Suomeni soreassa salossa' sanotaan vanhassa suomalaisessa laulussa. Salomailla ja joskus ilmeisesti honkien keskellä on tämä Hongiston torppa seisonut 1800-luvulta asti. Se on kuulunut Harjavallan (tai silloisen Kokemäen) Pirkkalan kylän Kurrun tilaan. (users.utu.fi/isoi/talot/harjatorp.htm) En tiedä milloin torppa on autioitunut mutta peltikatto ja saunarakennuksen valkoiset muovituolit kielivät siitä, että paikka on jossain muodossa ollut käytössä vielä myöhemminkin. Muistan joskus lukeneeni Satakunnan Kansasta jutun tästä talosta mutta siitä on niin kauan, etten enää muista yksityiskohtia. Kaukana korvessa tiettömän taipaleen takana tämä torppa on joka tapauksessa sijainnut, kaukana muusta asutuksesta, kilometrien päässä lähimmästä naapurista. Nyt pihaan asti voi ajaa autolla mutta kun en tiennyt millaiseen paikkaan olin tulossa, jätin auton kauemmaksi jotta voin pikkuhiljaa hipsiä takaisinpäin, jos talosta on tehty esim kesäasunto. En mene
Kommentit
Lähetä kommentti