Kun mitään pitempiä reissuja en aio tänä kesänä autolla tehdä, lentämisestä puhumattakaan, tyydyn etsimään oman asuinpaikkani lähikunnista kiinnostavia vierilukohteita. Ja löytyyhän niitä kun osaa etsiä ja tyytyy vähempään kuin Grand Canyon tai Taj Mahal (joista jälkimmäisessä olen joskus käynyt). Pieni ja vaatimatonkin on kaunista ja kiinnostavaa.
Onneksi lähikunnissa, Eurassa, Ulvilassa ja Kokemäellä (kuten myös kotikunnassani Harjavallassa) tällaisia kohteita on. Pori ei enää ole naapurikunta, ja sinne menen nykyään yhä harvemmin, melkein kuin ulkomaille.
Kokemäelle lähdin yhtenä aamupäivänä oikein turistimatkalle, ajan kanssa ja käyntikohteet valmiiksi katsottuna. Netistä (Facebookista tai Instagramista, en enää muista kummasta) olin joskus bongannut yhden museon Kokemäen Säpilässä, nimeltään Ompelijan museokoti, josta en ollut koskaan ennen kuullutkaan. Sen päätin käydä katsomassa ensimmäisenä, sitten Pyhän Henrikin kappelin, jonka aioin katsoa myös sisältäpäin (ulkoa olen sitä kyllä katsellut monet kerrat) ja viimeiseksi, jos voimat riittäisivät, vielä Pyhän Marian sakastin joen toisella puolella. Näistä kahdesta viimeksi mainitusta teen oman juttunsa joku toinen päivä, kuvia tuli niin paljon enkä oikein osaa karsia, joten...
Säpilässä en ole aikaisemmin ajellut, joten ennen museokäyntiä ajoin niin pitkälle kuin yleistä tietä riitti. Tien varrella olevia vanhoja hirsirakennuksia oli tietysti pakko kuvata.
Vanhoissa rakennuksissa on kiinnostavia yksityiskohtia, esim lukkoja. Instagramissa seuraan sellaista sivustoa kuin Lockspoetry, olen tähän lukkohommaan ihan hurahtanut. Tälläkin pikku reissulla eteen tuli monta hienoa vanhaa lukkoa.
Ylempi kuva on Pyhän Henrikin kappelin, vanhan saarnahuoneen ympärillä olevan 1800-luvun rakennuksen lukko ja alempi itse keskiaikaisen saarnahuoneen, vanhan hirsiluhdin lukko.
Takorautaiset salvat ovat Pyhän Henrikin saarnahuoneen ja Pyhän Marian sakastin ja hautausmaan aitojen porteista.
Vanha puu on kaunista.
Etukäteen olin kartasta katsonut museon osoitteen ja sijainnin ja tällä kertaa, ihme kyllä, löysin perille ilman navigaattoria. Ilmeisesti siksi, että tie loppui lossiin ja vain yksi talo oli jäljellä, koivukujan päässä.
Kauaa minun ei tarvinnut pihassa ihmetellä, olinko tullut oikeaan paikkaan, kun talon emäntä, Leena Salminen, tuli pihamaalle toivottamaan minut tervetulleeksi. Leena Salminen on eläkkeellä oleva käsityön opettaja ja hänen intohimoisesta käsityöharrastuksestaan tämä museo on syntynyt. 1800-luvun talo oli ensin 60-luvulta asti Salmisten kesämökki ja sittemmin tontille on rakennettu talviasuttava hirsitalo kodiksi. Vanhaan taloon Leena Salminen alkoi taltioida keräämäänsä käsityö- ja esinekokoelmaa, joita hän kertomansa mukaan on mm löytänyt kirpputoreilta ja saanut lahjoituksina. Osa esineistöä on aikoinaan tullut talon mukana. Aiheesta voi lukea lisää ositteesta www.jalkipeli.net/ompelijan-museokoti-on-syntynyt-leen-salmisen-intohimoisen-harrastuksen-myota
Leena Salminen esittelee itse museota ja kertoo paikan historiasta pientä maksua vastaan. Kävijöitä on kuulemma käynyt pitkältäkin mutta ruuhkaksi asti ei vierailijoita ole ollut. Siis hieno, rauhallisen kesäpäivän kohde! Paikka on esitelty myös Antiikki & Design-lehdessä 7/2021.
Pihapiiri joen rannassa on kaunis ja oikea rauhan tyyssija.
Huone toisensa jälkeen on täynnä esineistöä, niin ettei huoneeseen astuessaan oikein tiedä minne ensimmäisenä katseensa kiinnittäisi ja pois lähtiessä tuntui ettei läheskään kaikkea tullut katsottua tarpeeksi tarkkaan. Ja paljon jäi varmasti huomioimattakin.
Pitsin määrä, enimmäkseen käsin virkatun pitsin, oli niin suunnaton, että se oli melkein uskomatonta. Leena Salmisen kanssa päiviteltiin sitä työtuntien määrää, joka näiden pitsien virkaamiseen on mennyt. Itse tiedän, kun olen nuorempana yhden jos toisenkin lakanapitsin virkannut, kuinka paljon aikaa pienen vaativaa mallia olevan valmiin pätkän virkkaamiseen menee, esm tällaisten kuin alla olevissa kuvissa.
Tienasin joskus teini-ikäisenä viikonlopun huvittelurahoja virkkaamalla äidilleni parisängyn päiväpeitteseen neliöitä, joita siihen meni satoja. Sain jokaisesta virkatusta neliöstä muistaakseni muutaman markan, joten aika monta lappua täytyi viikon aikana virkata, jos halusi Torpalle tanssimaan. Tämäkin virkkausmalli oli museossa esillä mutta siitä jäi kuva ottamatta. Ylläolevassa kuvassa oleva päiväpeite on sekin arvaamattoman määrän työtunteja vaatinut.
Vanhoja silitysrautoja oli kymmeniä.
Astioita olimyös paljon, osa talon alkuperäistä esineistöä, kuten nämä kulhot.
Vanhat ompelukoneet olivat ihania ja alemmassa kuvassa olevaa lankarullaketjua on käytetty niskan hierontaan.
Säpilän riippusilta Säpilän puolelta katsottuna.
Keskikesän päivä Kokemäen viljavissa maisemissa.
Kommentit
Lähetä kommentti