Loistava ystäväni on Elena Ferranten Napoli-sarjan aloitusosa. Kirjoista on tehty myös hieno TV-sarja.
Ystävyyden määritelmä on venyvä ja riippuu määrittelijästä. Joillekin ystävyys on pelkästään ihmissuhteita, minulle ystäviä ovat mm kirjat. Joskus loistavia, joskus ärsyttäviä, lohduttavat, tsemppaavat, innostavat, antavat neuvoja, ovat läsnä kun tarvitsen niitä. Aivan kuten ihmisystävätkin.
Myös luonto on minulle ystävä. Ystävä, joka kutsuu luokseen, antaa lohtua ja jaksamista, ei koskaan hylkää. Ystävä, joka puhuttelee minua, joskus lempeästi, joskus rajusti.
Koskaan tämä ystävä ei ole epäystävällinen eikä tylsä. Aina se ei tarjoa parastaan, mutta kuulaina syyspäivinä ja talven kuuran ja hankien kimalluksessa se on loistavaakin loistavampi. Niinkuin tänä lokakuisena päivänä Harjavallan Satalinnan luontopolulla.
Vielä eivät syystuulet olleet riipineet kaikkia lehtiä puista. Haavat ja vaahterat hehkuivat kullankeltaisina.
Satalinnan rakennusten arkkitehtuuri tarjoaa kiinnostavia kuvauskohteita.
Villiviini ja muut köynnökset erään talon seinustalla olivat upeita.
Jopa koivun lehdet vesilätäkössä näyttivät kauniilta.
Aamulla oli satanut eivätkä sadepisarat olleet vielä varjopaikoissa kuivuneet.
Viimeinen ailakin kukka erottui muuten ruskeasta karikkeesta.
Vihreääkin oli vielä paljon näkyvissä, esim saniaiset.
Kokemäenjoessa oli vesi kovin matalalla. Voimalaitoksella ei ollut ohijuoksutusta lainkaan ja se näkyi.
Kielon marjat hehkuivat oransseina.
Kaikenlaisia kääpiä ja hytyköitä oli runsaasti ja sieniäkin vielä monenlaisia. Kaikkia en edes tunnistanut.
Lenkin puolessavälissä istahdin penkille ihailemaan syysmaisemaa ja pivien lomasta kurkistelevaa aurinkoa. Kävelyretkillä pidän aina mukanani muovikassia niin että voin tarvittaessa istahtaa kivelle tai kannon päähän (tai niinkuin tässä tapauksessa penkille) lepuuttamaan selkääni ja jalkojani ilman että peffa kastuu.
Nytkin ajattelin etten edes jaksa koko parin kilometrin lenkkiä edes kävellä selkäni takia, ja varsinkin kun polun alkupäässä on paljon portaita sekä nousuja ja laskuja sateesta liukkailla rinteillä. Lisäksi polku oli osin huonokuntoinen (ja tältä osalta suljettukin mutta minähän en mokomista piittaa) ja varovasti piti edetä. Semmoinen käy selän ja polvien päälle. Maisemat olivat kuitenkin niin kauniita ja sää hieno, että melkein huomaamatta tulin kävelleeksi koko lenkin. Ja loppupää kun oli tasamaata niin väsynyt selkä jaksoi hyvin.
Ruskaa, ruskaa. Luonnon koko väripaletti oli käytössä.
Vielä oli pois lähtiessä pakko ottaa muutama kuva villiviineistä.
Yksinäinen pikku koivuntaimikin paljaalla seinänvirellä oli nätti.
Kotimatkallakin vielä aurinko paistoi ja kultasi maiseman.
Kommentit
Lähetä kommentti